Alter Ego

“I’ve seen things you people wouldn’t believe. Attack ships on fire off the shoulder of Orion. I’ve watched C-beams glitter in the dark near the Tannhauser Gate. All those moments will be lost in time, like tears in rain. Time to die.”

Viimeiset vuorosanat elokuvahistorian yhdestä suurimmista kohtauksista sopivat hyvin tämän blogin epilogiin. Kuolemassa en tosin ole (vaikka perjantaina palaan takaisin töihin), mutta muuten Rutger Hauerin elokuvassa Blade Runner ikimuistoisesti esittämän Roy Batty -replikantin viimeiset sanat peilaavat kokemustani vuorotteluvapaasta hyvin.

Suurin osa tästä blogista on ollut päiväkirjaa vuorotteluvapaan ajalta. Itselleni blogista jää mukava muisto. Toivottavasti lukijoillakin on ollut joskus hauskaa. Koska tämä on julkinen päiväkirja niin siinä ei kaikkea tietenkään kerrota. Kirjoittamatta on jäänyt sekä onnen hetkiä että sellaisia, jotka haluaisi palata ajassa taaksepäin tekemään toisin. Kaiken kaikkiaan takana on kuitenkin hieno vuosi ja olen siitä todella kiitollinen.

Onni on ihmetellä. Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita. “Minä rakastan maailmaa niin että sielua särkee”, laulaa Edu Kettunenkin. Olen aina ollut kiinnostunut erityisesti kaikesta siitä mikä on johtanut elämän syntymiseen ja mikä edesauttaa sen jatkumista. Aika on antanut mahdollisuuden pysähtyä tiettyjen asioiden ääreen, hankkia niistä tietoa ja antaa niiden hahmottua omiksi käsityksiksi ja mielipiteiksi. Ja niitä olen tässä blogissa viljellytkin. Toivottavasti en liikaa. Omat käsitykset ja mielipiteet ovat aina esittäjänsä mukaan esityshetkellä oikeita. Lukijalla on siis vapaus suhtautua niihin haluamallaan tavalla. Mutta jos olen edes jonkun saanut kiinnostumaan jostain asiasta ja ottamaan siitä itse selvää niin hyvä.

Julian Caldecottin kirja “Vesi” päättyy seuraaviin sanoihin: “Tieto on valtaa. Jaa sitä muillekin”. Tärkein ihmiseen ja koko maapallon ekosysteemiin vaikuttava ilmiö on ilmaston lämpeneminen. Jokaisen tulisi tietää siitä perusasiat, jotta päivittäiset valinnat osataan tehdä oikein. Tieto on valtaa, siksi sitä kannattaa hankkia itselleenkin. Suosittelen em. Caldecottin kirjan lisäksi James Hansenin kirjaa “Storms Of My Grandchildren”. Minulla oli mm. nuo kirjat mahdollista lukea vuorotteluvapaalla sekä seurata useita aiheisiin liittyviä tiedeblogeja ja keskusteluja netissä.

Ohessa on kuva New Scientist -lehdessä julkaistusta tutkimuksesta, jossa kysyttiin maailman tiedeakatemioilta ihmiskunnan suurimmista huolenaiheista. Olisi mielenkiintoista tietää mikä olisi tulos jos kysely tehtäisiin kansalaisilta katugallupilla. Mitä enemmän se poikkeaisi tuosta kuvasta niin sitä suurempi osa valinnoista osuisi ennen pitkää omaan tai jälkeläisten nilkkaan. Kuitenkin esim. jo 40 prosenttia briteistä ja yli 50 prosenttia yhdysvaltalaisista kieltäytyy hyväksymästä, että päästömme muuttavat ilmastoa. Enää vain kymmenen prosenttia briteistä mieltää ilmastonmuutoksen vakavaksi ongelmaksi. Pahinta todellakin on pään työtäminen pensaaseen.
Ilmaston lämpenemisen taloudelliset seuraamukset ovat järisyttäviä, koska noin 40 prosenttia maailmankaupasta perustuu biologisiin tuotteisiin tai prosesseihin. Barack Obaman taloudellinen neuvonantaja Paul Volcker onkin todennut “Jos emme tee mitään, on varmaa, että talous romahtaa 30 vuodessa”. No, talouden romahtaminen on varmaan se pienempi huoli jos CO2:n tupruttelu ja siitä johtuva lämpeneminen jatkuu.

“Difficultatem facit doctrina” (Quintilianus). Niinpä niin, tieto lisää tuskaa. Mutta vain sen takia sen yksittäiselle ihmiselle antamaa valtaa ei pitäisi luovuttaa pois. Päätä ei saisi laittaa pensaaseen.

Minulla oli vuorotteluvapaalla mahdollisuus ihmetellä maailmaa ja elämää muuallakin kuin Suomessa. Matkustaminen avartaa ja asettaa monia asioita oikeampaan järjestykseen. Kaikkein ihmeellisintä on elämä itse. Suuren kokemuksen elämästä ja koko biodiversiteetistä sain sukelluskurssilla Phuketissa. Viidellä sukelluksella viettämäni aika merellisen koralliekosysteemin lajirikkauden ja kauneuden keskellä teki minuun valtavan vaikutuksen. Merestähän koko elämä on lähtöisin. Voi kuinka kaksiulotteisen kömpelöä meidän elomme täällä kuivalla maalla onkaan. Siellä painottomana keskellä sitä väririkkautta ja mitä ihmeellisimpiä mereneläviä meni moni rele aivoissa eri asentoon pysyvästi. Koralleilla sukeltanut tuntee tuskaa tietäessään millaista tuhoa kiinalaislaivan karille ajon seurauksena vuotanut öljy sai aikaan kolmelle kilometrille Australian Suurta Valliriuttaa. Ja se tuska vaikuttaa jälleen valintoihin. Kyseinen laiva oli muuten hiililastissa. Sekin vielä.

Ei elämää ilman kuolemaa. Äitini kuoli tämän vuoden loppiaisena. Viimeisen vuotensa äiti vietti laitoshoidossa, vuorotellen vuodeosastolla ja palvelutalossa. Vuorotteluvapaa sattui sopivaan aikaan ja minulla oli siksi mahdollisuus käydä äitiä katsomassa vähintään viikottain. Oli mahdollisuus seurata läheltä miten ihminen vähä vähältä vanhuuttaan haurastuu. Ihmiskehon vähittäinen rappeutuminen ja sitä seuraava sydämen pysähtyminen on väistämätön prosessi mikäli kuolema tulee vanhenemisen eikä minkään sairauskohtauksen tai onnettomuuden seurauksena. Tämän prosessin seuraaminen läheltä oli kaikessa surullisuudessaankin antoisaa ja kasvattavaa.

Aikaa ja ajan kulun suhteellisuutta olen silloin tällöin tässä blogissa pohtinut. Olen onnellinen sitä, että olen saanut viettää välivuoden ja heittäytyä ajan virran vapaasti vietäväksi, räpiköimättä vastavirtaan. Kun ollaan pitkän joen yläjuoksulla niin se on helppoa. Voi katsella ja tutkiskella rauhassa ohi lipuvia rantoja tietäen, että niitä riittää. Nyt olen jo alajuoksulla, tulossa merelle ja rannat vilistävät niitä vilkuilematta ohi. Hmmm… Jääköön tämä kyseenalainen metaforakukkanen tämän blogin viimeiseksi.

Kerran vielä suuret kiitokset kaikille niille työnantajani henkilöille, jotka mahdollistivat vuorotteluvapaani.
Erityiskiitos rakkaalle Arjalleni, jonka ajatus vuorotteluvapaalle hakeminen alunperin oli. Toivon, että kiitollisuuteni tästä vuodesta on näkynyt ja tuntunut.
Ja kiitos myös lukijoilleni siitä, että olen saanut jakaa kokemuksiani ja ajatuksiani.

Ai niin. Löysinkö alter egoni? 7.4.2009 kirjoitin: “Alter Ego on latinaa ja tarkoittaa toinen minä. Löydänkö sen vuoden vuorotteluvapaalla? Ehkä…” Nyt voin kertoa, etten sitä löytänyt. Onneksi. On helpottavaa huomata, että toista minää ei ole olemassa. Olisi se tämän vapaan vuoden aikana tullut esiin piilostaan. Olen ihan sama ihminen kuin vuosi sitten, tosin monia kokemuksia rikkaampi ja akut latautuneena. Niin ja tukka on lyhyempi.

“Sed fugit interea, fugit irreparabile tempus, singula dum capti circumvectamur amore.” (Vergilius)

Perjantai. Viimeinen perjantai vuorotteluvapaalla. Viikon päästä olen takaisin töissä. Perjantait ovat työmaailmassa parhaita päiviä kun viikonloppu on edessä. Ensi perjantaina tuleva viikonloppu ei paljon paina kun takana on vuosi vapaata. Mutta onhan se hyvä, että aloitan perjantaina. Voi sitten tasata hengitystä koko viikonlopun.

Viime viikolla sain viimein kaupattua kauan Huuto.netissä myynnissä olleet dialippaat. Jännitystä tosin lisäsi se, että Tompäreeltä työmatkalla ollut ostaja eksyi Tilkankatua hakiessaan Munkkivuoren ostarin seudulle eikä millään meinannut löytää tänne. Oli juuri saanut lahjaksi navigaattorin, mutta ei osannut sitä vielä käyttää. Vaati aikaa ja kärsivällisyyttä neuvoa tie perille. Mutta kaupat tehtiin. Sain dialippaista juuri sen verran mitä Cdon.comissa pyydettiin Neil Youngin Archives I box setistä. Hetkeäkään aikaa hukkaamatta siis tilasin sen. Oli ollut listalla jo pitkään. Tuosta ekasta setistä olen kiinnostunut kun se sisältää Nipan varhaisimpia nauhoituksia ja monen biisin ekat versiot. Joissakin levyttämättä jääneissä on muutama tahti sävelkulkua, joka sitten löysi tiensä johonkin toiseen biisiin. Niitä on itse asiassa aika paljon. Tuon setin kanssa ollaan Nipan musiikin juurilla. Erityisesti ekat soolokeikat Buffalo Springfieldin jälkeen ovat todella intiimejä ja kertovat biisien taustoista paljon. Olen setin biisejä Spotifysta kuunnellut ja opetellut, mutta onhan se kiva kun ne on itsellä hyllyssä ja iPodissa.

Viime lauantaina oltiin Helsingin Olutfestareiden sijaan Padasjoella tyhjentämässä jo toisen kerran isän ja äidin asuntoa veljen ja siskojen kanssa. Osa tavaroista siirtyi edelleen jälkipolvelle, osa kierrätykseen, osa roskiin ja loput myytiin kuolinpesien ostamiseen erikoistuneelle taholle. Tavaroita läpikäydessä kahlattiin läpi kymmeniä vuosia ja lukemattomia muistoja. Tunteet pidettiin kurissa ja mind set oli säädetty tehokkuuteen, joten saimme urakan tehtyä loppuun ja huoneiston myyntikuntoon. Vaikka emme ole tuossa asunnossa koskaan asuneet niin silti siihen liittyy paljon muistoja. Nyt asunto on tyhjä ja sieluton.

Lauantai-iltana oli olohuoneen pöytä koreana kaikenlaista naposteltavaa. Valmistelut oli tehty huolella ja tunnelma katossa. Olihan jälleen El Clásicon aika. Mukana pojat ja Essi. Ennen peliä kiihkeät matsit Texas  Hold ‘emia ja Trivial Pursuitia. Tällä kertaan Barcelona ja Real Madrid kohtasivat Santiago Bernabeulla. Barca osoitti jälleen olevansa La Ligan numero uno voittamalla 0-2. Oli se niin hienoa. Meteli meillä oli kova ja erilaiset chiliviritykset saivat kyytiä. (Oluena muuten Nøgne Ø:n IPA, omasta mielestäni maistamistani IPA’ista tähän mennessä paras.)

Sunnuntaina oli hieno ulkoiluilma joten hyppäsin auton rattiin. Kaupungissa cruisailuhan on nastaa kun aurinko paistaa. Taka-ajatuksena oli tosin ihan manuaalinen ulkoilu Merisataman rannassa. Vietinkin melkoisen tovin talven kahleista vapautuneissa Uunisaaressa ja Liuskasaaressa. Siellä on upeat, jääkauden hiomat kalliot ja meri läsnä. Sieltä kiipesin tähtitornin mäelle. Tornissa oli aurinkonäytös. Kolmella eurolla sai kurkistaa kahteen putkeen ja lyhyen luennon auringosta. Toisen putken anti oli pelkkää valkoista koska isompia auringonpilkkuja ei nyt kuulemma ole. Mutta toisella putkella katsoin eka kertaa livenä auringon purkauksia. Niitä oli kaksi, eivätkä olleet suuria, mutta oli ihan hieno fiilis niitä livenä katsella. Tulihan sekin koettua.

Keskiviikko oli upea aurinkoinen kevätpäivä. Huolsin polkupyörät. (Kannattaa muuten hankkia Motonetista polkupyörän huoltoteline, helpottaa hommaa huomattavasti.) Sitten fillaroin koko iltapäivän pitkin stadin rantoja. Ja ihmettelin miten erilaisilta ihmiset näyttävät nyt kuin pari kuukautta sitten. Kaikilla leveä hymy ja nokka kohti taivasta. Ja vaatetta oli vähennetty rajusti viileästä merituulen vireestä huolimatta. Huomasin jopa hyräileväni Brucen biisiä “Girls in their summer clothes”…

Kovin usein huomaan pyöräilylenkkini loppuvaiheessa olevani tutuilla kulmilla. Niin nytkin. Päätin avata kesän terassikauden perinteisesti nauttien Orvalin Janoisen Lohen terassilla. Mutta ah ja voi. Ei löytynyt Orvalin lasia! Häkellyin ja pahoittelin tilannetta kertoen, että en ole koskaan Orvalia juonut muusta kuin omasta lasistaan enkä aio aloittaa nyt. Suosittelin myös Janoiseen Loheen pikaisesti näitä laseja hankittavan. Yrittämättäkään peittää pettymystäni poistuin paikalta jättäen sanattomaksi jääneen anniskelijaneitosen tiskin taakse häpeämään. Jokainen pyöräilevä oluenystävä on tietysti varautunut tällaiseen hämmentävään tilanteeseen. Poljin siis määrätietoisesti kotiin ja nautin omalla “terassilla” oman Orvalin omasta lasista. Hyvinhän se terassikausi niinkin aukesi.

Ensi viikolla tämä blogi päättyy. Kirjoitan lyhyen epilogin. Jos Islannista vyöryvältä tuhkalta pystyn. Päässä soi Bowien biisi “Ashes to ashes, funk to funky…”.

Hmmm…

On vähän sellainen olo, että tämä blogi alkaa kuivua kokoon kuin pyy maailmanlopun edellä. En tosin tiedä miksi pyy pienenisi maailmanlopun edellä koska pyyn keskikoko ei ole saamieni tietojen mukaan merkittävästi muuttunut vuosisatojen kuluessa. Ehkä maailmanloppua ei sittenkään ole tulossa kaikista enteistä huolimatta. Pyyhyn liittyy toinenkin sanonta, sisäpiirin käyttämä: “Selvä pyy sanoi jänis pakkasessa”. Kukaan ei enää muista mistä se on risteytetty, mutta se on edelleen vahvasti käytössä. Varsinkin sen lyhyempi versio “Selvä jänis”. Olen myös kuullut käytettävän lyhyntä muotoa “Jänis”, mutta harvemmin. Blogin sisältö ja into kirjoittaa sitä on ilmeisesti suoraan verrannollinen vuorotteluvapaan jäljellä olevien päivien lukumäärään. Toisaalta on helpotus kun tämä blogi loppuu, lukijatkin pääsevät tekemään jotain tähdellisempää (!) senkin ajan kun tätä lukevat. Onhan tämän väsäily mukavaakin ollut, mutta kieltämättä kerran viikossa on ollut pieniä paineita, että mitä kirjoittaisi. Ja mitä jättäisi kirjoittamatta. Olen tullut avanneeksi omaa maailmaani joskus ehkä turhakin paljon. Tosin kaikkein hienoimmat ja huonoimmat hetket ovat jääneet tarkoituksellisesti tämän blogin ulkopuolelle. Epilogissa sitten jotain yhteenvetoa.

Tuli käytyä pääsiäisenä Tukholmassa. Silja Symphonylla pe-su. Laatuaikaa kahdestaan. Arja oli bookannut jo aiemmin otsikolla “Vuorotteluvapaan päätös -risteily”. Syötiin hyvin, käytiin shoppailemassa ja pidettiin hauskaa. Olen aina pitänyt näistä promenadi-laivoista, Symphony ja Serenade. Risteilyn tason voi säätää mieltymyksiensä mukaisesti, oli kyse hytistä, ruokailusta tai ohjelmasta. Tai vaikka siitä miten pukeutuu tai ylipäätään miten asennoituu. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on seura, joka nosti ristelyn luxus-luokkaan. Ihmettelemistäkin oli. Mm. lippujen osto metrossa. Gärdetissä oli pitkän lippujonot. Syykin selvisi. Kertaliput ostetaan kioskista ja myyjä irroittaa ja leimaa erikseen jokaisen lipun. Ihan kuin Venäjällä. Ei ihme, että tulee jonoja. Kumma juttu. Mutta oltiinhan Ruotsissa. Siellä voi odottaa kokevansa mitä vain. Me tosin oltiin turvallisesti kaupoissa. Molempina iltoina laivalla oli hauskat show’t. Kavahdin kun aluksi kuulin, että kyseessä on drag show, mutta molemmat oli tosi hauskoja. Perustuivat kansainvälisten (eka ilta) ja Suomen ja Ruotsin (toka ilta) artistien parodiointiin. Tuli naurettua ihan vedet silmissä. Hieno risteily kaiken kaikkiaan. Kiitos Arja!

Toteutin eilen yhden suunnitelman kun kävin hankkimassa F-Musiikista Rolandin Micro Cuben. Se on mainio piskuinen kitaravahvistin, jonka soundi ja monipuolisuus on aina yllättänyt käyttäjänsä. Sen voi ottaa helposti mukaan minne vain, esimerkiksi OOTW2-sessioon kesäkuun alussa. Myös kotona sormiharjoituksia tehdessä YouTubesta mallia katsoen ei tarvitse lämmittää Marsun putkia ja raahata sitä huoneesta toiseen vaan napsauttaa Cube päälle pc:n viereen ja menoksi. On pitänyt aloittaa pentatonisten skaalojen harjoittelu koko kuluneen vuoden, mutta en ole sitä saanut aikaan. Ehkä Cube motivoi.

Tänään huomasin kauhukseni, että kylpyhuoneen kaakeleiden väliin suihkun kohdalla on vuosien saatossa päässyt tietyistä hiushalkeamista vettä. Sen verran, että reilun neliömetrin alueella kaakelit ovat pari milliä irti seinästä. Sitä kun on harvemmin lasit päässä suihkussa. Nyt halkeama oli laajentunut sen verran, että näkyi ilman lasejakin. Voi perse että otti pattiin. Ja ottaa tietysti vieläkin. Jonkin tason remontti edessä. Sain yllättäen helpotusta tuskaani kun Olli soitti ja kyseli, että milloin olis soittosessio. Asiaa haarukoitiin puolin ja toisin kolme sekuntia ja sovittiin huominen. Mitä sitä odottamaan? Eli huomenna Ollin studiolle. Mukavaa. Jälleen kerran todettiin, että vitutuksen määrä on yksi keskeisistä luonnonvakioista. Sitähän taisin mallintaa jo aiemmin tässä blogissa.

Viisitoista päivää vielä ja vuorotteluvapaa on vietetty. Hieno kokemus koko vuosi. Ja tuntuu ihan hyvältä mennä takaisin tö-tö-tö-tö- (slap!) töihin. Mutta nyt kaivan Rolandin Micro Cuben pakkauksestaan ja siirryn olotilaan jossa aivoillani on hyvä olla.

Pikainen bloggaus tästä merkittävästä päivästä tieteelle je erityisesti hiukkasfysiikalle.

CERN:in suurella hiukkaskiihdyttimellä (LHC, Large Hadron Collider) on onnistuttu saamaan aikaan tähän asti suurin keinotekoinen hiukkastörmäys. Törmäysenergia on huikeat 7 TeV (teraelektronivolttia) ja törmäyksiä tapahtuu tätäkin kirjoitettaessa 40-60 Hz taajuudella. Työ on kestänyt noin 20 vuotta ja mukana on tuhansia tiedemiehiä ja opiskelijoita ympäri maailmaa. Seurasin edellistä yritystä livenä toista vuotta sitten ja silloin epäonnistuttiin. Nytkin oli jännää aamupäivän ongelmien takia, mutta 13:06 CEST tapahtui ensimmäinen törmäys ja kaikissa neljän projektin mittausjärjestelmässä kerätään nyt koko ajan arvokasta uutta dataa, jonka avulla voidaan tutkia maailmankaikkeuden syntyä ja rakennetta.
Tuli istuttua koko päivä PC:n ääressä seuraamassa live webcastia. Kiitos vaan Anssi vinkistä, oli hieno elää nämä hetket livenä mukana. Pari linkkiä alla.

Lehdistötiedote CERN.
YLE:n tuore uutinen.
CERN:in sivut.

Eipä tullut blogattua pohjoisessa. Sen verran täysi aktiviteetteja oli koko viikko. Olimme matkassa nelistään monista vuosista ja kokemuksista tutun ystäväpariskunnan kanssa. Päivät kuluivat liikunnallisissa merkeissä ja illat mökki-iltoja viettäen. Bloggauksen sijasta nukahdin uupuneena joka ilta noin kolmessa sekunnissa omien poskieni väliin herätäkseni jälleen aamulla auringonpaisteeseen ja päivän aktiviteetteihin.

Lauantaina ajettiin 13 tuntia pilvisessä ja osittain sateisessa säässä Luostolle, sunnuntaista torstaihin paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta ja pakkasta oli 4-6 astetta, paluumatka ajettiin taas lumi-, räntä ja vesisateessa. Ja alkanut viikko Luostolla näyttää jatkuvan pilvisena ja lumisateisena. Eli onnekkaita oltiin ilmojen suhteen. Liekö sattumaa vai kohtalo?

Sunnuntaina hiihdettiin Luostotunturin ympäri noin 20 km lenkki. Sää oli paras mahdollinen. (Säästä en enää tästä eteenpäin mainitse, se oli koko ajan paras mahdollinen). Ja havaitsimme, että hiihto yhdessä sujuu, kukaan ei väsy eikä marise ja vauhti on keskimäärin sopiva kaikille. Lenkin jälkeen perinteiset Jekut hiihdoille ja saunaan. Takan ääressä seurustelu johti pikaisesti yhteiseen päätelmään lähteä syömään ja ulos illanviettoon, joita oli varattu yksi kpl tälle lomalle. Sattuma vai kohtalo, mutta kävelyllä Hotelli Luostotunturin ohi bongattiin ilmoitus Lauri Tähkän ja Elonkerjuun keikasta samana iltana. No sehän on pakko nähdä päättelimme. Mutta ensin syömään. Syötiinkin paras poronkäristys ikinä. Ja havaittiin, että Karhun Korpisavu sopii tähän ruokaan kuin Karhun Korpisavu poronkäristykseen. Sitten keikalle. Lauri Tähkää olin siihen asti seurannut lähinnä huvittuneena, mutta en enää. Jumankekka lavalla homma toimii. Tähkä itse korskui kuin rock-kukko Freddie Mercury konsanaan ja bändi meuhkasi mukana. Erityisesti Johanna Koivun kiimainen viulunsoitto sai paatuneenkin etelänmiehen rykimään. Porohieno keikka. Yhdyn nyt täysin Tähkän mottoon “Sääliä saa ilimaaseksi mutta kateus pitää ansaata”.
Käytiin sen verran kovilla kierroksilla, että oli pakko jäädä alakerran karaokeen näyttämään omaa lavakarismaansa. Kun omat keikat oli hoidettu niin paluumatka mökille sujui hilpeissä merkeissä kuun valossa tähtitaivaan alla.

Seuraavana päivänä todettiin, että strategiamme ”I want it all and I want it now” toimi hyvin ja nyt kun juhlimispuoli on hoidettu niin voi keskittyä täysin ulkoiluun. Tehtiin hieman kevyempi hiihtolenkki Orresokan ympäri. Vaihtelevaa ja kaunista maisemaa hienoilla näkymillä, jota lähes kaikki Luoston ladut tarjoavat.

Tiistaina jaettiin porukka kahtia. Pitkällisen riskianalysoinnin jälkeen päätettiin uskaltaa päästään naisemme hiihtämään Kiimalaavulle. Ja miehet Luoston rinteisiin laskettelemaan. Hieman arvelutti päästää naiset maastoon, jonka nimissä ei ole muuta kuin kiimaa ja rykimää: Rykimäkero, Rykimäkuru, Rykimäselkä, Porontahtoma, Kiimalaavu, Kiimaselkä. Luotimme siihen, että naisemme eivät ole poron tahtomia ja päästimme heidät ladulle. Ja otimme miehissä Luostotunturin haltuun. Itse vietin suurimman osan ajasta laskemalla mustaa kilparinnettä. Ei liian vaikea musta ja laskeminen on vielä ihan hauskaa touhua (toisin kuin Pyhän Huttu-Ukolla, ks. myöhemmin). Saatuamme naisilta helpottavan viestin, että olivat selviytyneet kiimalenkiltään takaisin mökille, lähdimme mekin viettämään mökki-iltaa saunomisen, takanpolton, hyvän ruoan ja kiihkeän Pandemia-pelin kera.

Keskiviikkona kolme meistä lähti hiihtämään Luostolta kohti Pyhää. Tuossa n. 30 km matkassa on minulle jo pilkku väärässä paikassa kun puhutaan murtomaahiihdosta. Olisin kyllä siitä varmaan selvinnyt, mutta päätin kuitenkin käyttää tilanteen hyväkseni ja lähteä laskemaan Pyhän rinteet. Siis hiihtäjille onnea matkaan ja autolla Pyhälle. Ensin muutama lasku punaisia rinteitä, sitten rentoutumista sinisellä (joka muuten on tunturin kokoon nähden tosi hyvä ja pitkä sininen). Sitten alkoi paineet nousta kun tiesin roudaavani itseni myös mustalle Huttu-Ukolle. Se on Suomen jyrkin koneellisesti hoidettu rinne. Sinne siis. Rinne on merkitty kokonaan mustaksi, mutta jyrkkenee voimakkasti puolessa välissä. Pysähdyin siihen arvioimaan eloonjäämismahdollisuuksiani. Ensimmäistä kertaa arvelutti oikeasti. Olen laskenut Levin G2:n pari kertaa, mutta tämä on jyrkempi. Tämä on Jyrkkä. Ei kun syvään henkeä, kieli pois hampaiden välistä ja menoksi. Puoliväliin saakka taistelin kunnes vasemmalle kantatessa lumivalli yllätti (joku selitys pitää olla) ja sitten näkyikin lumipöllyä ja suksia ilmassa ja luovutin ohjakset mäelle. Sitä rinnettä tulee selälläänkin tosi lujaa alas, kokeilkaapa joskus. Siinä on aikaa miettiä mikä meni pieleen, tutkiskella itseään ja havaita, onko kaikki osat tallella ja ehjänä. Oli ne. Laskettelusuksissa on se hyvä puoli, että ne pysähtyvät irrotessaan rinteeseen. Ja se huono puoli, että ne pysähtyvät irrotessaan rinteeseen. Kesti jonkun aikaa kiivetä hakemaan ne. Raskasta touhua jyrkässä rinteessä. Loppumäki pää riipuksissa alas hissille, häntä koipien väliin, pipo kainaloita myöten päähän, löysät jalat syliin ja hissiin. Kasailin matkalla itsetuntoni rippeistä kyhäelmän, joka sai suputettua vaativalla äänellä toistuvasti korvaani, että ”Laske pöljä uudestaan, pystyssä”. No pakkohan se oli. Jyrkän kohdan alussa pysähdyin taas empimään. Jos en mä äsken pysynyt pystyssä niin miten sitten näillä nuudeleilla. Mutta pysyin. Hilkulla oli pari kertaa, mutta pysyin. Lannistin Huttu-Ukon perkele! Lallattelin endorfiinihuuruissa hissillä ylös ja kallistin kupposen Jallu-Tazzaa Kultakeron huipulla Tsoukka-ravintolan terassilla, josta aukeni mahtava näköala. Melkein yhtä mahtava kuin senhetkinen egoni. Sitten ”world is my oyster” -fiiliksellä punaista Polar-rinnettä alas ja odottelemaan hiihtäjiä. Jotka tapasinkin aika pian kallistelemassa kuksiaan voittoisan hiihdon kunniaksi. Nostan hattua heidän suoritukselleen.

Illalla valmistimme takassa loimulohta ja nautimme sen hyvällä ruokahalulla toistemme suorituksia kilvan kehuen. Kierrokset saatiin alas pelaamalla erä Pandemiaa. Hävittiin jo toisen kerran pelille, mutta se häviö häipyi kuin pieru päivän voittojen Saharaan.

Torstaina hiihdettiin todella vaihteleva ja mielenkiintoinen 18 km reitti Rykimäkerolta (heh) Porontahtomaan (hah) ja Latvavaaran itäpuolta takaisin. Porontahtoman laavulla paistettiin makkarat ja pakollisten kuksallisten jälkeen olikin hieno laskea yli kolmen kilometrin kumpuileva alamäki, pisin mitä olen murtsikoilla laskenut. Awsome!, sanoisi amerikkalainen. Illalla saunomista, takanpolttoa ja juhlallisen runsas illallinen viikon jämistä.

Perjantai olikin sitten laskettelua teitä pitkin etelään päin kotia kohti. 13 tuntia kuluu yllättävän nopeasti hyvässä seurassa.

Aivan mahtava reissu, en osaa kuvitella mitään mitä jäi puuttumaan. Jaa-a, ehkä selvyys siitä oliko kaikki sattumaa vai kohtalo. (Inside Luosto joke (toim. huom.))

Kiitos Arja, Eija ja Markku!

PS. Kannattaa lukea Jacques Monodin kirja “Sattuma ja välttämättömyys”.

Tasan viiden viikon kuluttua olen eka päivää töissä lähes vuoden vapaan jälkeen. Kyse on nyt siis viikoista eikä kuukausista. Pian kyse on päivistä, sitten tunneista. Aika on ollut silloin tällöin aiheena tässä blogissa, tempus fugit sun muuta. Viime kesänä kirjoitin, että aika on menettänyt arvonsa kun sitä on niin paljon itselleen käytettävissä. Viime viikkoina taas deflaatio on ollut voimakas. Omaa aikaa alkaa taas arvostamaan kun kohta sitä on huomattavasti vähemmän. Samalla kun tietoisuus vapaan loppumisesta puskee kylmää hikeä niin ajatus töihin paluusta alkaa toisaalta tuntumaan ihan hyvältä. Mielenkiintoinen uusi vastuualue odottaa ja on taas mukava olla mukana työporukassa. Vuosi on ollut pitkä ja antoisa aika, kirjoittanen siitä jotain epilogiin. Olisipa mielenkiintoista päästä keskustelemaan sen minän kanssa joka kirjoitti prologin noin vuosi sitten. Olisi hienoa kertoa, että päätös vuorotteluvapaasta oli oikea ja että se tulee tekemään tosi hyvää.

Viikon aikana ei ole tapahtunut kummempia. Hiihtämässä ollaan käyty, lunta kun ON. Enimmäkseen Petikossa, joissa laduista pidetään hyvää huolta ja ladut on kumpuilevassa maastossa. Huomenna aamulla lähdetään ystäväpariskunnan kanssa Luostholle hiihthämään ja lasketthelemaan. Pääpaino on murtomaahiihdossa tällä kertaa. Ainakin kerran käydään kuitenkin suhauttamassa Pyhän rinteet. Ehkä Luostonkin. Pitäähän nekin tyypittää kun paikalla ollaan. Eilen ostin Biltemasta taakkatelineen ja perinteitä kunnioittaen virittelin sen ja suksiboxin auton katolle viimaisessa lumisateessa hyhmäisin sormin. Jostain syystä aina on kylmä ja sataa lunta kun laitan releet auton katolle. Huomenna siis loskaisille maanteille kohti Lappia. Loska onneksi loppuu pian pohjoisen suuntaan mentäessä. Saathanpha blogithaakin Luostholta.

Mukaan Luostholle otan Yamahan guitarlelen. Se tuli perheeseen viime jouluna. On sellainen akustinen nylon-kielinen pikkukitara, jonka kaula on ikäänkuin katkaistu viidenen nauhan kohdalta eli vapaa ylä- ja alakieli on E:n sijasta A:ssa. Hauska peli. Helppo ottaa mukaan ja toimii hyvin vakikitaran korvikkeena. Biisitkin ovat ihan omiaan sillä soitettaessa. Joskus tosin tarvitaan huumorintajuakin. Tuossa kuvassa olevilla kitaroilla esim. “Cowgirl In The Sand’ia” tuskin tunnistaa yhdeksi biisiksi. Parhaimmillaan guitarlele on yhdessä soitettaessa ja korvaa hyvin vaikkapa banjon. Yksin vaikkapa Dixie Chicksien “Everybody Knows” tuntuu toimivan hienosti.

Veljeni on tällä hetkellä täpinöissä. Sillä on huomenna stadissa treffit kahden mallin kanssa. Erikoista on se, että vaimo on patistanut matkaan ja tulee mukaankin valvomaan, että valinta on oikea. Itse olen neuvonut, että kumpaakin pitää pitää sylissä ja kaulasta riittävän kauan ja aistia kumpi tuntuu siltä oikealta. Morsiankandidaateilla on kummallakin yksi reikä ja kuusi kieltä. Ovat lähes identtisiä, eroa on vain kaikukopan tukipuissa, plektrasuojuksessa ja kannen koristenauhassa. Kyseessä siis treffit Kitarapajassa ja tapaaminen on kahden kitaran, Martin D-28:n ja HD-28:n kanssa. On siis tullut MHA, Martinin Hankkimisen Aika. Se on hieno hetki ihmisen elämässä. Ymmärrän täysin unettomat yöt ja hikoilevat kämmenet. Onneksi valinta kohdistuu vain kahteen malliin, jotka nyt sattuvat olemaan Kitarapajassa samaan aikaan. Toivon vilpittömästi, että kemiat kohtaavat ja veljeni tekee oikeimman valinnan. Väärää valintaa tässä tapauksessa tuskin voi tehdä. Itselläni on HD-28 ja suhde kukoistaa vuosi vuodelta paremmin.

Nyt pakkaamaan. Toivottavasti ensi viikon aikana täällä etelässä tulee lämmin ja lumet sulavat pois. Olen sitä mieltä, että lunta on tänä talvena ollut liikaa. Voi olla, että kirjoitan siitä Hesariin. Ei tälläinen peli vetele.

Jurppii. Vaikka aurinko paistaa ja kevät on jo pitkällä niin jurppii. Nimittäin ilmastonmuutoksen denialistit. Lupasin aiemmin tässä blogissa, että en enää palaa aiheeseen ilmastonmuutos. Petän nyt lupaukseni koska palaan aiheeseen. Tämä kirjoitus liittyy neljännen sukupolven ydinvoimateknologiaan ilmastonmuutoksen ehkäisijänä. Voi olla, että kaikkia ei kiinnosta, mutta mun on tämä omaan blogiini kirjoitettava. Seuraavalla kerralla sitten jostain ihan muusta. Vakavaa asiaa, joten laitan pari kuvaa Phuketista vaikkeivat suoranaisesti aiheeseen liitykään.

Luettuani James Hansenin kirjan “Storms Of My Grandchildren” luin myös IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change) vuoden 2007 raportista yhteenvedon poliittisia päättäjiä varten “Summary for Policymakers”. Raportin lopputulema on selkeä. Samaan aikaan ilmastonmuutosskeptikoiden ja -denialistien hyeenalauma näykkii kiihkoissaan ao. raportista löytyneitä epätarkkuuksia. Tämän päivän netti-Hesarissa oli uutinen “Huippututkijat tarkastavat YK:n ilmastopaneelin työn”, jossa kerrottiin YK:n tarkastuttavan IPCC:n käytännöt ja menettelytavat IAC:lla (Interacademy Council) esiintulleiden epätarkkuuksien vuoksi. Normaali käytäntö tällaisissa tapauksissa. YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon ilmoitti samalla, että tutkinta ei kuitenkaan kaada IPCC:n raportin johtopäätöksiä ilmaston lämpenemisestä ja ihmisen osuudesta siihen.
Näistä epätarkkuuksistahan sitten denialistit ovat innostuneet. Niin paljon, että heidän mukaansa koko raportti on epäuskottava ja että eihän ihmisen toiminta ilmastoa lämmitä. Ja että YK:kin pitäisi lakkauttaa. Hohhoijaa.

Sitten positiivisiin asioihin. Nimittäin siihen, miten fossiiliset energialähteet (hiili, öljy, maakaasu) voidaan korvata lähes päästöttömällä energiantuotannolla, mikä lisäksi riittää vuosituhansiksi eteenpäin… What?! Kyllä. Nimittäin neljännen sukupolven ydinvoimatekniikka IFR (Integral Fast Reactor). 2000-luvun alussa maailman johtavat ydinvoima-asiantuntijat äänestivät parinkymmenen vaihtoehdon joukosta lupaavimmaksi ydinreaktoritekniikaksi niin sanotun Integral Fast Reactorin. IFR tehostaa uraanin käyttöä jopa niin paljon, että jo olemassa olevalla ydinjätteellä (!) katettaisiin maailman energiatarve vuosisadoiksi. Jo louhitulla uraanilla ja tiedossa olevilla uraaniesiintymillä energiantarve olisi katettu vuosituhansiksi eteenpäin. Lisähyötynä IFR kuluttaa käytännössä kaikki radioktiiviset isotoopit, joista ydinvoiman vastustajat ovat huolissaan, lyhentäen jätteen eristysajan alle 500 vuoteen. Lisäksi IFR hyödyntää passive safety -menetelmää, joka fysiikan lakeja noudattaen tekee radioaktiivisuuden vapautumisen ympäristöön käytännössä mahdottomaksi. Hyvä yhteenveto asiasta löytyy täältä. Jos ei muuta niin kannattaa lukaista ainakin melko alussa oleva 11 kohdan lista ao. tekniikan tuomista eduista. Uskomatonta, eikö totta? Ja valmista käyttöönotettavaksi!

Ja miksi sitten teknologia ei ole käytössä? Vastaus on politiikka. IFR oli jo prototyyppiasteella kun Bill Clinton 90-luvulla lopetti kehityksen tarpeettomana (!), demokraattien kantaan kuului ydinvoiman vastustus. Tutkimustulokset julistettiin salaisiksi. Taisin tästäkin jo mainita aiemmin tässä blogissa. (Tätä IFR-viestiä on mukava toistaa.) Viime vuosina IFR on otettu jälleen esiin käytännössä ainoana keinona vastata kaikkiin energiaongelmiin. Esimerkiksi moneen kertaan mainitsemani NASA:n GISS-ilmastotutkimusyksikön johtaja James Hansen on puhunut voimakkaasti tämän tekniikan puolesta. General Electric on jo ilmoittanut, että heidän suunnittelemansa “S-PRISM” -malli toimii myös taloudellisesti tuottavasti. Tarvittaisiin vain poliittiset päätökset ja rahoitus. Helppoa se ei ole, mutta paljon helpompaa kuin yhteiskuntien ja talouden romahdus ilmastonmuutoksen seurannaisena jos mitään ei tehdä.

Ai niin, tykkäävätkö suuret hiili-, öljy- ja maakaasuvoimalayhtiöt tästä. No eivät tietenkään. Ankaran lobbauksen kohina kantautuu tänne asti Washingtonista ja kongressin käytäviltä. Obamakin joutui sitten taipumaan painostuksen alla vaikka oli käsittääkseni aluksi herättelemässä neljännen sukupolven ydinvoimalahankkeita eloon. Shit.

Olen ollut aina ydinvoiman puolestapuhuja. Hiilen louhinta ja poltto tappaa satoja tuhansia ihmisiä maailmassa vuosittain jo pelkästään noen aiheuttamiin sairauksiin, mutta ei se ole otsikoissa. Puhumattakaan kasvavista CO2-päästöistä, jotka ovat pääsyy ilmaston lämpenemisessä. Kiinaan rakennetaan joka viikko yksi uusi hiilivoimala, jonka kunkin sähköntuotanto riittäisi kymmenelle Helsingille. Intiassa tahti on miltei sama. Kaikki fossiilisille polttoaineille perustuvat ja CO2-päästöjä tuottavat voimalat olisi saatava korvattua ydinvoimalla ja uusiutuvilla energialähteillä. Ja nopeasti. Pelkät uusiutuvat eivät yksinkertaisesti riitä eivätkä ehdi ajoissa. Olin tyytyväinen kun eilisen Hesarin mielipidepalstalla oli Säteilyturvakeskuksen pääjohtajan Jukka Laaksosen kirjoitus “Ydinvoimalaitokset eivät altista ympäristön asukkaita merkittävälle lisäsäteilylle”. Toivottavasti mahdollisimman moni luki sen. Suurin este ydinvoimalle on suuren yleisön tunteisiin perustuva pelko säteilystä ja ydinjätteistä.

Toivon todella, että IFR-teknologiaan perustuvia ydinvoimaloita päästään rakentamaan mahdollisimman pian. Kiina on ilmoittanut, että jos US kehittää teknologian niin he rakentavat voimalat. Sekä Kiina, että Intia ovat tuskallisen tietoisia päästöongelmasta ja ovat varmasti halukkaita korvaamaan hiilen, öljyn ja maakaasun polttoon perustuvat voimalat lähes päästöttömällä, halvalla ja pitkälle tulevaisuuteen riittävällä ydinvoimateknologialla. Kyse on poliittisista päätöksistä ja kansainvälisestä yhteistyöstä maapallon biosfäärin pelastamiseksi.

Kannustan vaikuttamaan paikallisesti ja käymään aluksi vaikkapa Polttava Kysymys -sivuilla. Sitä kautta voi vaatia päättäjiltä Suomeen ilmastolakia, joka on jo esim. UK:ssa voimassa (suurin kasvihuonekaasujen tuottaja / kansalainen). Laki velvoittaisi istuvan hallituksen ja tulevat hallitukset vuorollaan toteuttamaan oman osansa niistä päästövähennyksistä, jotka tarvitaan katastrofaalisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Lainsäädäntö on ainoa keino saada muutosta aikaan. Kansainvälisellä tasolla tarvitaan pitäviä sopimuksia hallitusten välillä. Ikävä kyllä Kööpenhaminassa epäonnistuttiin pahasti, mutta se ei tarkoita, että sopimuksia ei saataisi aikaan jopa vielä tämän vuoden kuluessa. Jokainen voi vaikuttaa omalta osaltaan siihen, että emme ylitä ilmaston lämpenemisessä pistettä, jonka jälkeen mitään ei ole enää tehtävissä (tipping point) ja lämpeneminen ja siitä seuraava katastrofi etenee yhä kiihtyvällä vauhdilla. Pahinta on sulkea korvansa ja silmänsä ja olla välittämättä. Poliitikot ovat suuressa paineessa suuryhtiöiden ja kansalaisten välissä ja historia on osoittanut, että politiikka on kompromisseja. Kompromisseihin ei ilmastonmuutoksen torjumisessa ole varaa eikä aikaa.

No niin, nyt helpottaa eikä jurpi enää niin paljoa kun sai vuodattaa ulos tätä asiaa hieman. Kuten sanottu niin vuorotteluvapaa on mahdollistanut tiedon hankintaa asioista, jotka kiinnostavat. Joskus tieto lisää tuskaa. IFR-teknologian tapauksessa myös toivoa.

Maapallolla on noin 1,4 miljardia kuutiokilometriä vettä, josta lähes kaikki on merivettä. Makeaa vettä on noin 36 miljoonaa kuutiokilometriä, josta kaksi kolmasosaa on jäätynyttä ja loput nestemäistä. Siitä suurin osa on maan alla pohjavesivarastoissa. Maanpinnan yläpuolella tai lähellä sitä on noin 200 000 kuutiokilometriä makeaa vettä. Tästä 90 000 kuutiokilometriä on järvissä, saman verran maaperässä ja ikiroudassa, 13 000 vesihöyrynä ilmakehässä, 11 000 soissa, 2 000 virtaa joissa ja 1 000 kuutiokilometriä eliöiden sisällä. Tästä hieman yli seitsemän litraa on noin 82-kiloisen karvattoman nisäkkään eli allekirjoittaneen nenässä olomuodossa räkä. Tämä bloggaus liittyy veteen.

Olen nyt ollut koto-Suomessa vähän yli kolme vuorokautta ja viettänyt ne flunssassa. Onneksi flunssa alkoi vasta kotimatkalla, joka muuten kesti yli kaksikymmentä tuntia. Sharjahin (Arabiemiirikunnissa) välilaskukentällä oli kova ukkosmyrsky ja ilma täynnä laskuvuoroaan odottavia koneita. Me lennettiin sitten 45 min. Omanin pääkaupunkiin Muscatiin, jossa istuttiin kaksi tuntia koneessa odottamassa tankkausta ja lähtövuoroa. Ja sitten taas Sharjahiin, jossa miehistön vaihdos ja koneen siivous sillä välin kun matkustajat hortoilivat terminaalissa ihmettelemässä rättipäitä. Kotimatkan viimeiset tunnit olivat tosi raskaat flunssan kourissa. Silmät kostuivat kun Arja oli vastassa kentällä. Kotiin on aina ihana palata.

Veteen tämä bloggaus liittyy myös siksi, että aion kertoa muutaman asian sukeltamisesta. Pieniä juttuja ja pari suurempaa, joiden merkitys selvisi Raya Diversin 3 pv Open Water Diver -kurssilla. Olen snorklannut jonkun verran ja sukellellut maskin kanssa Päijänteellä, joten tiesin aiemminkin jotain veden alla olemisesta. Mutta kun ilmasäiliö on selässä niin homma muuttuu totaalisesti. Ensin kuitenkin pieni asia, josta olin aina ennen ollut huolissani, nimittäin mitä jos maskiin menee vettä syvällä. Mitkään mun maskit eivät ole olleet niin tiiviitä etteikö vettä olisi tihkunut sisään. En ole huolissani enää. Ensimmäinen harjoitus mikä tehtiin pinnan alla oli maski pois, takaisin ja vedet pois. Sitä toistettiin eri syvyyksissä, myös 18 metrissä. Helppoa kun sen nyt osaa. Yleensäkin harjoitukset keskittyivät ongelmatilanteisiin. Esim. jos ilma loppuu, jos uupuu, jos jää kiinni, jne. Vaikeinta oli koko kaluston riisuminen ja päälle laitto pohjalla ja etenkin pinnalla, jossa tuli räpisteltyä melkoisesti eri asennoissa ennenkuin alkoi sujua.

Ilma loppu -tilannetta harjoiteltiin myös paljon. Sukeltajalla on aina pari. Pari huolehtii toisistaan sukelluksen alkutoimissa, sen kestäessä ja lopputoimissa. Regulaattori on laite, joka on kiinni ilmapullossa, ja josta tulee kolme ilmaletkua ja yksi piuha ilmasäiliön painemittariin. Yksi ilmaletku on kiinni tasapainotusliivissä, johon sillä voi lisätä ilmaa (ja toisella napilla poistaa). Loput kaksi on hengitysilman annostajia, jotka siis pidetään suussa. Toinen on varsinainen, jota itse käyttää, toinen on parille, jos häneltä ilma loppuu ja yhtä ilmasäiliötä joudutaan jakamaan. Sitä harjoiteltiin muutamia kertoja. Kaiken ongelmanhallinnan ydin on rauhallisuus ja edeltä käsin opitut rutiinit.

Yksi hauska yksityiskohta on painovyö. Mulla oli 5 x 0,9 kg painot, siis 4,5 kiloa. Vyön kanssa ei ole ongelmia kun se on kiinni lantiolla, mutta sitten kun sen ottaa irti niin hauskuus alkaa. Sitäkin harjoiteltiin kunnes sujui. Kun nimittän otat vyön irti niin painopiste muuttuu. Mitä kaummas vyötä pitävä käsi joutuu sitä hauskempia liikkeitä sukeltaja suorittaa. Kouluttajalla oli hauskaa seka pinnalla että pohjalla kun tätä harjoiteltiin. Painovyö on hankalassa paikassa tasapainotusliivin, ilmasäiliön ja regulaattorin letkujen alapuolella eikä ole helppoa saada sitä paikalleen ja kiinni kun itse ei pysy millään paikallaan. No, sekin opittiin. Nosteen hallintaan perustuu muutenkin koko juttu. Sukellat hiljalleen pohjan lähellä ja ihmettelet pohjan reijistä kurkkivia matoja, näet edessä korallikumpareen, hengität vähän enemmän ilmaa sisään ja liitelet hiljalleen korallin yli, lasket vähän enemmän ilmaa ulos hengittäessäsi ja laskeudut taas alemmas, hiljalleen, hiljalleen…

Paljon pieniä asioita olisi kerrottavana, mutta nyt kahteen olennaiseen isoon. Ensimmäinen on paine. Paine kasvaa mitä syvemmälle mennään. Siihen liittyy pään ilmaonteloiden paineentasaus. Eli sormilla nenä kiinni ja pieni puhallus. Mun piti tehdä tuota puolen metrin välein laskeuduttaessa. Ylös tullessa tätä ongelmaa ei ole (ellei ole esim. flunssa). Paine on pinnalla 1 bar, 10 metrissä 2 bar, 20 metrissä 3 bar, jne. Samassa suhteessa kääntäen muuttuu ilman tilavuus. Pinnalla x 1, 10 metrissä x 1/2, 20 metrissä x 1/3, jne. Jos siis ilmapalloon laitetaan pinnalla 3 litraa ilmaa niin 20 metriin vietäessä se menee kasaan kolmanteen osaan eli 1 litraksi. Jos taas 20 metrissä laitetaan ilmapalloon säiliöstä 1 litra ilmaa niin pinnalle vietäessä pallossa on ilmaa 3 litraa. Ja hengitettävän ilman tilavuus on sama riippumatta tiheydestä (siis riippumatta siitä hengitätkö pinnalla vai syvällä säiliöstä niin hengenveto on tilavuudeltaan sama). Tähän liittyy laitesukeltamisen tärkein sääntö: Hengitä jatkuvasti, älä koskaan pidätä ilmaa. Sitä on vaikea aluksi muistaa. Helposti tulee pidätettyä henkeä. Mutta jos vedät pullosta ilmaa, pidätät ja huomaamattasi nouset ylöspäin riittävästi niin keuhkot saattavat ylilaajeta ja ilmaa päästä verenkiertoon tai rintaonteloon ja siitä taas voi seurata halvaantuminen tai kuolema. Siis koko ajan pitää hengittää. Silloinkin kun syystä tai toisesta joutuu annostajan ottamaan suusta niin pitää puhaltaa pieniä kuplia suusta. Tai hätänousussa pintaan tekemään “aaaaa” -ääntä, jotta keuhkoista on koko ajan auki väylä ulos laajenevalle ilmalle.

Toinen asia on typpi. Ilmassa on 78% typpeä, 21% happea ja loput 1% argonia sun muuta. Elimistö ei käytä hengitettävästä typestä mitään, joten normaalissa paineessa kaikki typpi tulee hengitysilman mukana ulos. Mutta pinnan alla paineessa tilanne on toinen. Mitä syvemmällä ja mitä kauemmin ollaan sitä enemmän typpeä liukenee kudoksiin. Yksi seuraus tästä, varsinkin syväsukelluksissa on typpinarkoosi, jolloin arvostelukyky heikkenee ja se voi johtaa vaarallisiin tilanteisiin. Vaarallisempi asia on dekompressiotauti. Se syntyy mikäli elimistoon on liuennut liikaa typpeä, joka sitten pinnalle noustessa ei ehdi poistumaan vaan kaasuuntuu. Sitten onkin kiire lähimpään painekammioon. Näiden seurausten välttämiseksi käytetään sukellustaulukoita, joiden avulla voidaan laskea jäännöstypen määrää sukelluksen ja pinnallaoloajan jälkeen ja sen perusteella suunnitella seuraavat sukellukset (syvyys ja aika). Sukellus siis suunnitellaan tarkkaan ennen sen tekemistä. Loppukokeessa taulukot tuottivat hieman ongelmia kun opiskelin niitä yöllä. Normaalistihan sukeltajalla on ranteessa sukellustietokone, joka on jatkuvasti ajan tasalla sukelluksista, syvyyksistä ja pinnallaoloajoista ja kertoo missä mennään. Mutta jos se menee rikki niin taulukot on hyvä osata.

Otin juuri Buranan ja kuumeen laskiessa vesi ympäröi minua nytkin hien muodossa.

Hmmm… Olen näköjään kirjoittanut blogiin sukellusmanuaalia. Flunssan syy. No, vattafak. Taisin jo viime kerralla kohkata itse pinnan alaisesta maailmasta, joten en tee sitä nyt. Sanon vain, että jos joku teistä on joskus edes kerran ajatellut, että millaistahan olisi sukeltaa niin menkää kurssille joskus. Etenkin jos menette lähelle kirkkaita ja lämpimiä sukellusvesiä. Sukeltaminen on valtava kokemus. Ennen kun katsoin telkkarista isoa mureenaa niin ajattelin, että en uisi noissa vesissä. Raya Yailla leijuin hiljaa läheltä kahdenkin ison mureenan yli ihan rauhassa. Upea tunne. Syvällä pinnan alla rahoittuu ja tulee osaksi veden alaista elämää. Josta me kaikki ollaan tultu.

Jos tää flunssa jatkuu vielä pitkään niin seuraavalla kerralla kirjoitan neulomisesta.

No niin. Matka lahenee loppuaan. Tein juuri check out hotellilla ja bussi tulee kohtapuoliin. Mutta lyhyesti tapahtumista edellisen blogin jalkeen.

Perjantaina oli sukelluskurssin eka paiva. Kaikki oli uutta ja ihmeellista. Ensin pikkubussilla Chalongin satamaan ja sielta aluksella Raya Yaille. Teoriaa, harjoittelua matalassa ja eka sukellus 12 metriin n. 50 minuuttia. Hieno elamys olla syvalla kauniissa maisemassa merenelavien kanssa. Iltapaivalla toinen sukellus. Sain mukaan 250-sivuisen Open Water Diver -manuaalin, jota sitten lauantaina (joka oli valipaiva) lueskelin. Maanantaina siita olisi loppukoe. Sunnuntaina ja maanantaina oli seka erilaisia harjoituksia etta sukellukset. Maanantain eka sukellus 50 min. oli 18 metriin, rannetietokoneeseen tallentui 20,2 maksimisyvyys. Viimeinen sukellus 40 min. 15 metriin oli ilman harjoituksia ”just fun”. Loppukoe meni lapi paluumatkalla aluksella. Ajan puutteen vuoksi en kirjoita sukelluksesta nyt enempaa, ehka myohemmin. Jotain tietysti viela mita nain: Kaunista korallia, leijonakaloja, skorpionikaloja, trumpettikaloja, rauskuja, mureenoita, laatikkokaloja, liipasinkaloja, merimakkaroita, merivuokkoja, jattisimpukoita, meritahtia, jne. jne. Upea kokemus.

Tiistai oli lepopaiva. Nukuin edellisen paivan kurssijuhlien jalkeen puoleen paivaan saakka. Sen jalkeen kavin ostoksilla Phuket Townissa. Keskiviikoksi olin varannut viidakkosafarin. Aamulla seiskalta liikkeelle ja vahan yli kolmen tunnin ajo sisamaahan Kao Sokin luonnonpuistoon. Siella ratsastusta norsuilla ja melomista kanootilla. Molemmissa suurimman vaikutuksen teki itse sademetsa, kasvillisuus ja kaikenlaiset aanet. Reilut kolme tuntia takaisin Karoniin, pikainen illallinen paikallisessa ja nukkumaan.

Torstai oli rantapaiva, lisaksi tein illalla ostoksia Karonin rantakadun basaarissa. Perjantaina rannalla varjon alla suurin osa paivasta lueskellen ja musiikkia kuunnellen. Illalla pakkasin suurimman osan kamoista. Ja nyt on siis lauantai ja odottelen bussin tuloa ja lahtoa takaisin kotiin. Lopetan tahan kun pitaa vaihtaa kuteita. Mm. pitkat housut, tuntuvat varmaan kummallisilta. Hieman on huono olo, mahassa kiertaa.

Kuudes paiva kosteassa kuumuudessa kallistuu pikkuhiljaa iltaa kohti. Istun Karon Beachin yhdessa lukuisista valokuvausliikeista bloggaamassa. Taalla se on puolet halvempaa kuin hotellilla eli 1 bath minuutilta. Eli jos puoli tuntia naputtelee niin se on 70 senttia. Kavin taalla otattamassa passikuvat sukelluskorttia varten. Halpaa on sekin. Kuusi kuvaa 120 bathia eli alle kolmen euron. Hassua on se, etta minimimaara on kuusi kuvaa. Ja koko piti valita itse. Ilmeisesti passien kuvakoko maailmassa ei ole vakio. Itse akti tapahtui takahuoneessa seisaaltaan ja kesti noin viisi sekuntia (!)

En mennytkaan tiistaina Kata Beachille koska ajattelin hankkia hiukka enemman pigmenttia etten pala snorklatessa. Eli tiistai meni lueskellessa aurinkovarjon alla. Opin silloin sellaisen asian, etta Ronald Reganin hallinnon aikana jenkeissa kehitettiin ydinvoimaloita varten ns. “fast burn” -tekniikka. Sita en tassa lahde tarkemmin kuvailemaan. Paapointit ovat seuraavat: Ensiksikin silla saadaan ydinpolttoaineesta energiaa irti 99%. Nykyisilla toisen ja kolmannen sukupolven voimalat saavat vain 1%. Loput jaavat radioaktiiviseksi jatteiksi, jotka haudataan maaperaan. Toiseksi talla “neljannen sukupolven” tekniikalla voidaan kayttaa hyvaksi nykyiset ydinjatteet! Ja niitahan on kertynyt niin paljon, ett pelkastaan niilla ja talla uudella hyotysuhteella USA parjaisi satoja vuosia. Ja kolmanneksi tekniikkaa voidaan kehittaa siten, etta meresta saataisiin tarpeeksi polttoainetta naihin hyvan hyotysuhteen voimaloihin. Ai etta no miksi ihmeessa ne ei ole kaytossa? Enrico Fermihan taman keksi jo kauan sitten. Ja tekniikka oli valmis ja kayttoonotettavissa Reganin aikana. Sitten tuli vaalit ja Clinton - Gore -parivaljakko voitti. Ja koska demokrtaatit olivat vaaliohjelmassaan luvanneet vahentaa ydinvoimaloita niin Clinton lopetti projektin. Asiakirjat maarattiin salaisiksi. Edelleenkin USA:ssa odottaa kymmenia toisen ja kolmannen sukupolven ydinvoimaloita rakentamispaatoksiaan. Ja tama ratkaiseva tekniikka on pannassa. Siis politiikkaa! Olen aina ollut demokraattien kannattaja mutta tama pani miettimaan. Jumankauta juu naas paivaa. Tama ratkaisisi koko jutun. Ei tarvitsisi hiilta, oljya ja maakaasua enaa polttaa ja paastella hiilidioksidia ilmaan lammittamaan maapalloa. Mutta ei. Politiikka on pelottava asia. Onneksi muissa maissa taman uuden tekniikan hankkeita on menossa. Mutta tarvittaisiin USA:n mukaantulo, jotta Kiina ja Intia saataisiin myos hiekkalaatikolle. Tama otti pattiin tiistaina. Toisaalta on hienopa, etta vaihtoehto on olemassa. Olen aina ollut ydinvoiman kannattaja ja nama olivat lopultakin paaasiassa hyvia uutisia. Kunhan vain energiayhtioiden lobbarit ja politiikka ei pilaisi koko hommaa.

Asiaan. Keskiviikkona vietin paivan Patong Beachilla. Todella pitka beach ja melkoinen hardelli. Patongin keskuskatu on Bangla Road, jossa on kauppoja, mutta erityisesti baareja kaikkeen makuun. Pitaa varmaan ensi viikolla menna sinne jytkeeseen mukaan jonain iltana. Ajattelin kavella rantakadun edestakaisin, mutta maukkaan “Chicken With Red Curry Paste” jalkeen hyydyin puolivaliin paluumatkalla ja otin taksin hotellille. Siella ripustauduin ilmastointilaitteen ritilaan kunnes tokenin. Erilainen paikka kuin Karon, sinne pitaa viela menna illalla.

Tanaan vietin paivan snorklailemassa Kata Beachilla. Se on kolmisen kilometria etelaan Karonista ja paljon Karonia pienempi ja rauhallisempi. Ensin kavelin koko rantakadun paasta paahan ja sitten menin etsimaan viinietikkaa. Ai miksi? No siksi koska jos saa meduusan piston niin se on paras ensiapu. Sita valutetaan minuutin ajan pistokohtaan ja sitten nostetaan peukut pystyyn. Kavin monessa minimarketissa, mutta en loytanyt. Ihmettelivat vain, etta mita se seta oikein haluaa. Sitten keksin menna apteekkiin. Kysyin myyjatytolta, etta “Do you have vinegar?”. Tytto sanoi ilmeettomasti “Yes sir” ja avasi heti laheisen laatikon ja nosti poydalle Viagra-paketin. Hiukka repesin. Viagra ei paljoa snorklatessa auta. Saattaisi vain koli raapaista korallia.

Sain snorklatessa vain pari pienta pistoa joten se siita. Menin rannan pohjoisosaan, jossa on kivikkoa. Yksi opas oli kertonut hyvan paikan, jossa on korallia ja siis kaloja sun muuta elamaa. Ja sita kolmen tunnin aikana nainkin. Ei varmaankaan mikaan ihme snorklauspaikka moneen muuhun verrattuna, mutta nainpa ensimmaisen kerran isojakin varikkaita kaloja, meritahtia ja koralleja. Valkoinen teepaita oli paalla, joten selka oli suojassa, mutta takapohkeet hieman karahtivat vaikka aurinkorasvaa oli parikin kerrosta. 30-kerroin ei ilmeisesti taalla ole mitaan. Kylan suurimmat rapylat, maskin ja snorkkelin vuokraajaukolle palautettuani kavin syomassa eraassa thai-ruokapaikassa ja ajelin taksilla hotellille. Ja nyt naputtelen tassa.

Ja jannittaa. Huomenna alkaa Raya Diversin Open Water Diver -kurssi. Huominen menee siina. Lauantai on sitten Phi Phi -saarille koko paivan keikka. Sunnuntai ja maanantain edelleen sukelluskurssin merkeissa Koh Rayalla. Palaan astialle taas jossain vaiheessa.